Onnellinen pienestä – suuremmasta kuin koskaan

Tuli räiskyy keittiön puuhellassa, Aimi-vauva nukkuu korissaan ja Iita katsoo aamupiirrettyjä. Mustaa teetä, somun-leipää ja keittokirjojen selailua. Ihanaa. Kaikki on just nyt hyvin.

Ninan ja minun blogiprojekti lähenee loppuaan. Aloitimme Ninan aloitteesta, juttelimme siitä ensimmäistä kertaa alkuvuodesta, kun Ninan pelastama Lotta-koira muutti luoksemme vuorelle. Sovimme, että jatkamme lokakuulle asti. Paljon on sen jälkeen tapahtunut.

Lotasta on kasvanut iso, kaunis koira. Eläinjengi on vaihtunut osittain: uusia vuohia syntyi toukokuussa, Cicko-kissa katosi murheellisesti kesän aikana, ehkäpä ketun suuhun, Lumi-husky muutti meille elokuussa.

Aimi-tyttömme syntyi elokuun alussa ja on kasvanut sittemmin hurjasti. Nyt hän jo hymyilee ja kokeilee erilaisia kujerrusääniä koko perheen huviksi. Iita nauttii isosiskon roolistaan, halu pussailla ja pitää pikkuista sylissä ohittaa hetkelliset mustasukkaisuudet. Olemme löytäneet jonkinlaisen rytmin ja perhe-elämä on asettunut vauva-arjen asettamiin uomiin. Vaikka me vanhemmat toki haaveilemme enemmästä ajasta niin kahden kesken kuin omassa rauhassammekin, on elo näiden tyttöjen kanssa myös ihmeellisen kivaa. Yöt nukumme lähes täydellisessä rauhassa, Aimi syö kainalossani kerran pari yössä ja taas nukutaan, aamuisin jopa yhdeksään, kymmeneen asti. Kiitän erikseen jokaisesta pitkästä ja rauhallisesta yöstä!

Kesä oli vuorella rauhallinen, turhankin kanssa. Lähes koko tämän ajan, kun olemme blogia kirjoittaneet, on sää täällä ollut tavanomaista sateisempaa ja viileämpää. Majatalomme on pysynyt pystyssä jotenkuten, mutta huonot kelit ovat verottaneet turisteja rankalla kädellä.

Viimeistään Bosniassa olen oppinut elämään puitteiden mukaan – en tyytyen tai sopeutuen, vaan hyväksyen, että tänään on tällaista ja huomenna voi olla jo toisin. Juuri nyt meillä ei ole tämän enempää, ja kuitenkin minulla on enemmän kuin koskaan ennen: Ihmettelen kuinka olen ollut onnekas kohdatessani tuon täysin vieraasta kulttuurista kotoisin olevan mieheni. Kuinka meidän on niin yllättävän helppoa ja hyvää yhdessä. Kuinka olen hänen kanssaan enemmän kotona kuin kenenkään kanssa aiemmin. Pieni talomme täällä vuorenrinteellä ei ole unelmieni talo, sen nurkissa vetää ja ikkunat ovat liian pienet. Alkukesästä sen löytävät muurahaiset ja kylppärissä vierailevat säännöllisesti pienet skorpionit. Se on silti paikka, mihin minun perheeni tulee kotiin ja mistä yhdessä lähdemme retkillemme.

Meillä on paikallisen mittapuun mukaan paljon – ja meillä on myös aina mahdollisuus lähteä – mutta suomalaisittain jäämme heittämällä alle kaikkien köyhyysrajojen. Välillä se turhauttaa, haluaisin matkustella, toivoisin voivani maksaa lapsilleni mieleiset harrastukset.

Mutta tässä, tänä aamuna, minulla on kaikki mistä ikinä olen haaveillut. Kaksi valtavan ihanaa lasta, lauma mahtavia koiria, rakastava ja kärsivällinen, huikea mies. Asun vuorella, minulla on tilaa ympärilläni ja taivas on korkealla. Aivan älyttömän korkealla.

Tee on jäähtynyt, Aimi heräilee. Keittiön puuhella kuulostaa hiljaiselta, lähden lisäämään puita. Onnellista sunnuntaita vuorelta!

Syksyistä tohinaa

Syksy on tullut! Yhtenä hetkenä sataa, tuulee ja tulee vilu, sitten aurinko paistaa ja pistää riisumaan päällysjakun, ja kohta taas ropsauttaa kunnon ukkoskuuron. Tämä kesä on ollut Bosniassa huonoin miesmuistiin, ja sateisin kymmeniin vuosiin. Kevään tulvat yllättivät pahasti, mutta senkin jälkeen on ollut epävakaista. Kesää ei varsinaisesti voi sanoa kylmäksi, ainakaan suomalaisen mittapuun mukaan, mutta täkäläisittäin ei ole ollut kunnon helteistä kesää.

Tänä viikonloppuna sain emännöidä harvinaista vierailua, nimittäin parikymmentä helsinkiläistä naista teki ekskursion Sarajevoon. Kyseessä oli Helsingin Kokoomuksen naisjäseniä, jotka olivat yllyttäminäni järjestäneet lähes viiden päivän matkan, omakustanteisesti. Ohjelmaan kuului Sarajevon kiertoajelua, Mostarin päiväretki, piipahdus Travnikiin, vierailu Etyjin toimistossamme ja kaupungilla kuljeskelua ja myös illallinen ihanassa Kibe-näköalaravintolassa. Matkan ohjelma tuntui tiukalta, mutta kukaan ei tuntunut valittavan, vaan kaikki leidit jaksoivat ohjelmaa aamusta iltaan. Tänä iltana lienevät o saapuneet Suomeen – kiitos vierailusta, olipa mukava kun kävitte!

Sarajevon arkeeni kuuluu muutoin näinä päivinä ihan normityöpäiviä, aloitus joskus ennen yhdeksää ja kotiinlähtö puolikuuden maissa tai jälkeen. Olemme saaneet Bosnia operaatiomme uuden päällikön, amerikkalaisen suurlähettilään, joka tapaa superaktiivisesti kolmen, neljän viikon kuluess kaikki merkittävät ministerit, kaikki puoluejohtajat, useimmat suurlähettiläät, sekä vierailee kaikissa 11ssä kenttätoimistossamme ja neljässä tilapäisessä toimistossamme, ja tapaa vielä maakunnissa paikallisia virkamiehiä, poliitikkoja ja järjestöäedustajia. Huh mikä ohjelma! Itse en onneksi kulje mukana tapaamisissa, vaan hoidan toimistomme ja järjestömme arkea, ohjelmia ja päätöksiä sillä aikaa. Olemme viime viikkoina rekrytoineet uusia ihmisiä usean Ukrainan missioon tai muihin uusiin tehtäviin lähteneiden tilalle, mikä on työllistänyt minua jonkin verran.

Pari viikkoa sitten olimme mukana auttamassa tapahtumassa, jossa neljän Balkanin maan presidentit allekirjoittivat sitoumuksen kaikkien kadonneiden ihmisten löytämiseen tehostamiseksi. Parikymmentä vuotta sotien jälkeen vielä yli kymmentuhatta ihmistä on kadonneina, todennäköisesti siis kaikki menehtyneinä.    

Lokakuun tulevat yleisvaalit työllistävät meitä myös, seuraamme kaikkia vaalikampanjointia, retoriikkaa, järjestelyjä jne.

Viikon päästä saan pitää vielä yhden lomaviikon, ihanaa. Vietin kesällä yhteensä kolme viikkoa lomaa, ja nyt ennen loppusyksyä ja talvea aion vielä poistua maasta viikoksi rentoutumaan. Näissä ulkomaantehtävissä kuuluu työnluonteeseen se, ettei välttämättä voi lomailla kuten ehkä haluaisi ja lomia pitää palastella. Meillä on päällikkömme kanssa työnjako, että jommankumman on oltava töissä tai vähintäänkin maassa normiviikkoina. Jos toinen poistuu vaikka työmatkallekaan, on toisen oltava paikan päällä. Joka tapauksessa syksy on siis tullut Sarajevoonkin.

       

Vauvoja vuorella!

Bosnian sateinen ja epävakainen, viileäkin kesä on kääntymässä syksyksi. Minulle tämän kesän säät sopivat hyvin, helteitä ei ollut heinäkuussa ikävä, kun uusimman perheenjäsenen syntymäajaksi arvioitiin elokuuta. Tänään taivas on lähes pilvetön ja lämpötilakin kesäinen, mutta tuulessa on jo syksyn kirpakkuutta.

Toinen tyttäremme Aimi Esteri Aiša syntyi elokuun alussa, samaan aikaan kovan ukkosmyrskyn kanssa. Aimi tuli maailmaan vauhdikkaasti, vain muutamaa tuntia aiemmin minä keittelin aamupuuroja ja kävelin pihalla valokuvaamassa. (Varsinainen synnytyskertomus löytyy täältä englanniksi.) Ehdimme kuitenkin juuri ja juuri sairaalaan Sarajevossa ja jo seuraavana päivänä pääsimme kotiin. Heti vuorelle tultuamme Aimi sai tavata isosiskonsa ja koko eläinjengimme.

Arki on tällä hetkellä toisaalta hidasta ja hiljaista, toisaalta tapahtumia täynnä. Majatalolla meillä on vielä sesonki päällä, joten mies painaa hommia aamuaikaisesta auringonlaskuun, Iita-tyttö huitelee lastenhoitajan kanssa nelisen päivää viikossa ja minun päiväni pyörivät imettämisen ja vaipanvaihdon ympärillä. Nautin rauhallisista päivistä vauvan kanssa, mutta samalla kaipaan aikuisia ympärilleni ja kärsimättömänä odotan, että pääsen osallistumaan niin majatalon kuin eläintenkin asioihin enemmän. Jo syksy on kuitenkin erilainen, kun miehellä hieman hiljenee ja Aimi alkaa katsella maailmaa tarkemmalla silmällä.

Uuden ihmisvauvan lisäksi Vukov konakiin on muuttanut Heta-kissa. Mieheni löysi tämän keltapunertavan pikkukaunottaren kotikylältä, aivan kyläkaupan oven edestä. Kauppias sanoi, että se oli pyörinyt siinä parin päivän ajan, vaikuttaen eksyneeltä tai kodittomalta. Kukaan ei tiennyt mistä se oli peräisin. Niinpä mies kaappasi pikkuisen maasturiimme ja huristeli sen kanssa majatalolle. Ja sinne tuo on nyt asettunut, tyytyväisenä kehräämään ja vuohien kanssa leikkimään.

Vaikka mielestämme porukkamme alkaa olla jo aika iso ja pitkälti lukumäärällisesti täysi, on ihan mahdollista, että tämä vielä tästä paisuu. Eilen kuulimme valkoisesta huskypennusta, jolla ei ole omaa kotia. Kodittomia koiriahan tässä maassa riittää, mutta koska kyseessä on toinen mieheni lempiroduista ja itselleni lapsuudesta tuttu koira, vieläpä sellainen, joka tänne vuoristoon sopisi hyvin, saattaa sekin löytää kotinsa meidän luotamme. Mutta katsotaan nyt.

Valokuvien ja terveisien myötä ihanaa viikkoa vuorelta!

Kahvikupit kirpputorilta

Partisaanipinssejä, käytettyjä työkaluja ja kenkiä, second hand leluja, vanhoja kodinkoneita. Epäilemättä pilvin pimein niin varastettua kuin Aasian sweatshopeissa valmistettua tavaraa: vaatteita, kosmetiikkaa, tekstiilejä, keittiötarvikkeita ja pienesineitä. Eläviä kukkoja ja kanoja, pörröisiä kaneja, kirkuvia kanarialintuja pienissä häkeissä ja pahvilaatikoissa.
Ainakin näitä kaikkia löytyy Sarajevon sunnuntaisilta kirpputorimarkkinoilta.

Viime sunnuntaina ajoimme aamuaikaisella alas vuorelta markkinoille, minulle reissu sinne oli nyt ensimmäinen. Kirpputorilta etsin muun muassa vanhoja kahvikuppeja, jotka myöhemmin päätyvät myytäväksi majatalomme joulukaupassa, sisältäen omatekemääni saippuaa.

Kuvittelin, että paikka olisi torinomainen, edes jollain lailla rajattu, ja että voisin keräillä romanttisten kahvikuppien lisäksi koristeellisia kannuja ja kenties krumeluurisen peilin saunalle. Olin kuitenkin yllättynyt myyntikojujen määrästä ja niiden tarjonnasta, uudesta vanhaan, ja kaikkea siltä väliltä. Olin häkeltynyt siitä, kuinka markkina-alue tuntui jatkuvan hallitsemattomasti yli rakentamattomien tonttien. Ćevapin käristelijät sytyttelivät tuliaan jo ennen kahdeksaa aamulla ja eri kojujen turbofolk-musat kaikuivat pitkin kadunpätkiä, joiden varsille kirpputori oli levittäytynyt.

Minua nauratti, otin kuvia ja hymyilin romanitaustaisten myyjien kanssa. Ostin muutamalla eurolla lajitelman kahvikuppeja, mieheni kyseli työkalujen, valaisinten ja vanhojen puuesineiden hintoja. Vaikka alan olla varsin tottunut siihen, että monet asiat Bosniassa tuntuvat suomalaisesta lähes päättömiltä, olin iloinen jälleen uudesta, positiivisesta kulttuursokista.

Kävelimme hiljakseen lempeässä aamuauringossa, löysimme suurimman osan etsimästämme ja lähdimme takaisin kotiin yhdeksän hujakoilla. Tuohon aikaan kirpputorille saapuva liikenne oli täysin jumiutunut pitkältä matkalta ennen markkinoita ja kävellenkin paikalle etsiytynyt ihmismassa mateli eteenpäin hitaasti. Aikainen herätys oli ehdottomasti paras ratkaisu ja olen varma, että se jokin vallattomuus, mikä markkinoihin liittyy, saa meidät liikkeelle vielä monena sunnuntaina.